Rannemurtuman kipsihoito verrattuna leikkaushoitoon volaarista lukkolevyä käyttäen yli 65-vuotiailla potilailla – etenevä, satunnaistettu, kansainvälinen monikeskustutkimus

Ensimmäiset rannemurtuman hoitoon liittyvät ohjeistukset on löydetty yli 5 000 vuotta sitten kirjoitetuilta papyruksilta, joissa kuvataan, miten ranne tulisi murtuman jälkeen vetää suoraksi ja tukea puisella lastalla sekä hunajalla ja rasvalla kovetetuilla liinoilla, jotta ranteen asento saataisiin säilymään hyvänä. Hyvin pitkään rannemurtumia hoidettiinkin yksinomaan kajoamattomia menetelmiä käyttäen ja erilaisia ranteen immobilisaatioasentoja kokeillen. Wilhelm Röntgenin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa keksimät röntgensäteet sekä käänteentekevät kehitysaskeleet aseptiikassa mahdollistivat perustan leikkaushoidon kehittämiselle.

Ensimmäisen kirjallisuudessa dokumentoidun rannemurtumaleikkauksen suoritti vain reilu sata vuotta sitten, vuonna 1908, belgialainen kirurgi Albin Lambotte. Hän pyrki kontrolloimaan murtumakappaleita käyttäen kiinnitysmenetelmänä ihon läpi asetettavia metallilankoja. Reilun sadan vuoden kuluessa rannemurtuman leikkaukselliset hoitomenetelmät ovat kehittyneet valtaisasti, kun erilaisten metallisten sekä biohajoavien piikkien ja ruuvien ohella murtuman hoidoksi on kehitetty ulkoinen kiinnityslaite (external fixator) sekä erilaisia murtumakappalekohtaisia ja anatomisesti muotoiltuja levyjä. Erityisesti volaarisen eli kämmenen puolelle asennettavan värttinäluun alaosan murtuman hoitoon kehitetyn lukkolevyn käyttö on viimeisen vuosikymmenen aikana yleistynyt räjähdysmäisesti. Lukkolevyllä luukappaleiden toisiinsa kiinnittämisen on todettu palauttavan murtuma-alueen anatomian ennalleen
muita menetelmiä paremmin ja siten nopeuttavan murtumasta toipumista ja parantavan murtumanjälkeistä toimintakykyä.
Tätä lisääntynyttä leikkausinnostusta rannemurtuman hoidossa on alettu viime vuosina myös kyseenalaistamaan, sillä sen pitkäaikaista paremmuutta muihin leikkausmenetelmiin tai kipsihoitoon nähden ei ole pystytty osoittamaan. Leikkaushoitoon liittyy lisäksi aina riskejä, kuten leikkaushaavan tulehtumisen ja paikallisen kipuoireyhtymän (CRPS = Complex Regional Pain Syndrome) riski. Lisäksi on huomion arvioista, että leikkaustoiminta kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää ja kansantaloutta huomattavasti enemmän kuin murtumien hoito kipsaten.

Tämän NITEP-ryhmän toteuttaman kansainvälisen monikeskustutkimuksen tavoitteena on selvittää, eroavatko epävakaan rannemurtuman kipsihoidon ja leikkaushoidon hoitotulokset toisistaan yli 65-vuotiailla potilailla, ja millainen toimintakyky saavutetaan eri hoitomenetelmiä käyttäen. Tutkimuksessa satunnaistamme yhteensä 228 rannemurtumapotilasta joko leikkaus- tai kipsihoitoon. Toipumista murtumasta seurataan hoitoryhmästä riippuen viikon, 5-6 viikon, 3 kuukauden, vuoden sekä kahden vuoden kuluttua hoidon aloituksesta. Toipumista kuvaavina muuttujina käytämme potilaan subjektiivisia omakohtaisia arviointityökaluja (muun muassa PRWE = patient rated wrist evaluation, Quick-DASH =disabilities of arm, shoulder and hand ja PCS = pain catastrophizing scale), puristusvoimamittauksia, kipuarviointeja, fyysisen aktiivisuuden seurantaa sekä radiologisia mittauksia röntgenkuvista.
Tutkimuspotilaillemme järjestetään fysioterapiakäynnit kuntoutumista edesauttamaan.

Tulokset julkaisemme sekä yhden että kahden vuoden seurannan jälkeen. Tuloksia verrataan myös tavallisen hoidon läpikäyviin potilaisiin. Tutkimustulosten avulla pyrimme kehittämään rannemurtuman hoitokäytäntöjä kansainvälisesti kohti parasta mahdollista hoitoa, niin potilaskohtaiset kuin taloudelliset tekijät huomioiden.